Einari Vuorela -runopalkintoraadin puheenjohtajan, kirjailija Johanna Venhon puhe palkinnonjakotilaisuudessa 9.9. Kulttuuritalo Kimarassa Keuruulla.
”Jokaisessa ihmisessä on Kaikki: uneksija, tiedemies, sotilas ja runoilija”
kirjoittaa runoilija Risto Ahti, joka täytti äskettäin 80 vuotta.
Meiltä Einari Vuorela -palkintoraadin jäseniltä kysytään usein, miten tunnistaa hyvän runon. Vastaus muuttuu vähän joka kerta kuten elävä runokin muuttuu joka lukemalla. Risto Ahtia seuraten: hyvässä runossa on Kaikki. Äly ja tanssi. Ruumis ja ideat. Nopeus ja syvyys. Hitaus ja kiito. Ahdin runoihin palaan itse säännöttömin väliajoin ja niissä toteutuu myös se hyvän runon ominaisuus, että ne kääntävät eri aikoina eri puolia päin naamaa.
Palkintoehdokkaiksi valituissa viidessä runokokoelmassa näkyy se, ettei runoilija kirjoita yksin: runo on yhteydessä muuhun kirjoitettuun, kulttuuriin ja historiaan. Hyvä runo ei ole yksinpuhelua, vaan keskustelua. Keskustelu voi virkistää, yksinpuhelu turruttaa.
Palkitsemme tänään kaksi kokoelmaa. Se on uutta Einari Vuorela -runopalkinnon pitkässä historiassa. Alun alkaen perustelimme asian, niin, että kun palkitaan kaksi kirjaa, runous saa enemmän huomiota, valo sirottuu laajemmalle. Lisäksi silloin, kun päätös kahdesta palkittavasta vahvistui, ajattelimme, että Suomessa jaettaisiin tänä vuonna yksi merkittävä runopalkinto vähemmän. Onneksi näin ei lopulta käynytkään.
Meillä on silti kaksi runopalkinnon saajaa tänä vuonna.
Jussi Hyvärisen kokoelma Olduvain rotko loihtii kielellisesti hiotun, silti monisärmäisen freskon maailmasta ja sen historiasta. Rotkossa on valoa, tulta, mutaa ja kiviä ja sieltä kasvaa koko inhimillinen kulttuuri, kaikki tämä aineeton ja aineellinen, jonka läpi voidaan toisiamme kohti kurkottaa.
Sirpa Kyyrösen Nimesi on Marjatta avautuu runsaana ilmansuuntiin ja maan alle. Se näyttää naisten reitin ja sille luotuja maamerkkejä. Ruumista ja henkeä ei voi erottaa eikä ihminen alistu määrittelyihin. Ihminen syntyy keskeltä alkumerta, jonka on muovipusseineen saastuttanut.
Näitä kahta vahvaa Einari Vuorela -palkittavaa kokoelmaa lukiessa mietin sitä, miten herkästi runous jää julkisuudessa paitsioon ja äänekkäämpien ilmaisumuotojen alle. Runoilijoita se ei estä kirjoittamasta: hyvää runoa syntyy ja julkaistaan, se on vuosi vuodelta parempaa. Myös äänikirjat ovat joillekuille avanneet reittejä runokirjojen luo. Runous sopii proosaa paremmin kuunneltavaksi, sen alkulähde on suullisessa perinteessä. Runon kuunteleminen tuo kokemukseen yhden keskustelijan lisää: sitä ääneen lukevan tulkitsijan.
Runo ja uni ovat sukulaisia keskenään, niiden tavassa ilmaista asioita on samaa. Uni on ihmiselle elinehto ja se huuhtelee aivoja: aivoihin kertyy päivän aikana jätettä, jonka yöuni puhdistaa pois. Vastaanotamme päivän aikana usein valtavan määrän informaatiota ja disinformaatiota, joka tukkii mieltä. Annetaan runon rassata, annetaan tilaa hiljaisuudelle, joka oikoo sielun ryhtiä. Aloitetaan aamu katsomalla runon peiliin ja otetaan käyttöön pari tuoretta sanaa. Ei suostuta tylsistymään, alistumaan. Valitaan runo. Risto Ahti kirjoittaa: ”Kolmesta joudut valitsemaan. Valitse neljäs, hullu ruusu, mikä ruusu tahansa. Valitse minut.”